Kaksosten kasvattama

Ompahan ollut mukavat 3 päivää, kun saatiin paras ystäväni puoliskoineen Ranskasta asti meille. En voi edelleen kuin ihailla sitä, kuinka ihmiset joilla ei ole omia lapsia osaavat olla niin luonnollisia lasten kanssa ja antaa juuri oikeanlaista apua lapsiperheen arkeen (nimimerkillä makeat päiväunet ja valmis ruokapöytä viime päivien aikana koettu ja koiran ulkoilutuksesta laistettu ). Itsehän olin ennen lapsia suoraan sanottuna ihan kädetön näissä jutuissa, enkä osannut tarjota kyllä apujani juuri nimeksikään tuntemilleni lapsiperheille, eli tämäkin on pitänyt meikäläisen kohdalla ”kantapään” kautta oppia. Olen edelleen omasta mielestäni tönkkö muiden lasten kanssa ja en edelleenkään osaa pitää vauvaa luontevasti sylissäni omieni kasvettua ulos vauva-iästä ja hei, tyypit ei ole edes kahta vuotta – oppia varmaan toki ikä kaikki, meikäläisen tapauksessa vain hyvin pitkä ikä.

Tätä äitiä myös piristi se hetki, kun yhteisen jouluruokailun jälkeen livistettiin ystäväni kanssa kaksin ulos ja käytiin skumpalla terassilla keskellä joulukuuta ja ei siinä poristessa ainakaan kylmä tullut. Kyllä se suuri voimavara arkeen vain on, että välissä siitä pääsee myös hyppäämään pois. Oli ihana jutella ihan kaikesta ja huomata kuinka ystäväni oli aidosti liikuttunut meidän lasten tekemisistä ja sanomisista ja millaisen merkityksen ne hänelle toi. Kyllä se sydäntä vain lämmittää kun ymmärtää kuinka moni noita omia naperoita rakastaakaan. Takaisin kotiin kävellessä soiteltiin kännykällä vanhoja iki-suosikkibiisejä, laulettiin ja kikateltiin – olo oli jälleen niin nuori ja sorja ja varsinkin Madonnan Jump – biisin kohdalla tunnistin jälleen rohkeuden sisälläni, että elämässä voi hypätä seikkailuihin ja pois mukavuusalueelta kun mahdollisuus siihen tulee. Lähinnä tässä ajattelin, että ehkä meidänkin perhe vielä jossain vaiheessa siirtää arkensa ulkomaille hetkeksi. Katsotaan. Mutta pointti on se, että on upeaa kokea kaikkivoimainen tunne ”minä pystyn mihin vain” todella vahvana hetkellisesti ja ymmärtää, että vielä se tunne on olemassa, eikä se ole hautautunut vaippakasojen alle. Ystävän hyvä tehtävä onkin estää ystäväänsä vajoamasta vaippakasojen tai minkään muun kasojen alle unohtamaan omaa itseään vaan hän nostaa esille sitä aitoa oikeaa persoonaa vahvuuksineen muistutuksena rutiinisoituvan arjen keskellä. Tässä minun ystäväni on aivan erinomaisen hyvä. Kylläpä se vain jälleen ikävä tulee, mutta hyvä energia arkeen jäi päälle – hänen ansiostaan.