Kaksosten kasvattama

Nyt se on lähetetty. 92-sivuinen ja 380-kuvainen kuvakirja meidän perheen viime vuodestamme lähti printattavaksi. Siinäpä se pari iltaa menikin, samalla mennyttä vuotta muistellen. Muuten tämä viikko onkin ollut aika saamaton. On ehkä johtunut myös siitä, että valvoin pari yötä tuskasen hammassäryn kanssa ja elin päivät zombina ennen hammaslääkäriin pääsyä. Tästä tulikin mieleen eräskin leikkipuistokeskustelu yövalvomisista paikalla olleiden vanhempien kanssa. Mä en oikeasti kuulu näihin paikallisiin rupatteluryhmiin, kun olen niin uusi paikkakuntalainen, mutta silloin tällöin minutkin vedetään juttuihin mukaan, kuten tällä kertaa. Siinä porukka keskusteli ja ilmassa oli jopa kisailun tuntua, että kuka on valvonut kaikista eniten lapsen kanssa viime aikoina. Minultakin odotettiin asiaan kommenttia ja sanoin vain, että ei meillä ole valvottu, meillä on aina nukuttu onneksi tosi hyvin. Pikkuhiljaa huomasin, että jäin keskustelun ulkopuolelle jälleen. Hyvin nukkunut äiti ei nyt sitten kelvannut tähän. Mutta ei se mitään, leikkipuistossa aika menee ihan leikkienkin. Ja vaikka meillä nukutaan hyvin, niin nukahtaminen on välillä ongelma – mutta siihen asti en jutussani päässyt.

Tämän saamattoman viikon aikana olen ollut paljon myös Facebookissa ja miettinyt jostain syystä ihmisten statuksia. Monilla äiteillä näkee statuksen alussa tekstin ”anteeksi, pakko laittaa yksi mammapäivitys, mutta…” – mietin, että miksi tuota asiaa pitää pyydellä anteeksi? Sehän on sen ihmisen elämää ja ei statuspäivityksillä voi koskaan kaikkia ”miellyttää” ja eikä se suikaan ole edes tarkoitus. Minun mielestä tosi typeriä statuksia on esimerkiksi ne joissa lukee vain tyyliin ”vittuuuuusaataanaaaa”, mutta en nyt poistais ihmistä kavereistani sen takia,  kun taas olen huomannut, että minulta on lähtenyt Facebook-kavereita lasten syntymän jälkeen.  Laitan  niin paljon vauvakuvia ja ”mammastatuksia” , että heillä varmasti ärsytti ne ja sen puolesta heidän poistuminen ”kaverilistalta” ei kyllä minua haittaakaan. Anteeksi en kuitenkaan pyytele omaa elämääni koskevia päivityksiä, mitäpä sitä suotta. Sosiaalinen media, uusi ilmiö ja paljon analysoitavaa, mutta jätetään se mun osalta tähän ajatukseen tällä kertaa.

Tänä saamattomuuden viikkona saamattomia ei ole kuitenkaan ollut lapset. He ovat nyt jostain syystä tehneet paluun menneisyyteen ja alkaneet tyhjentämään vaatekaappeja, sekä repimään johtoja ja kaatelemaan television kaiuttimia, mitä ovat viimeksi tehneet sellaisen puoli vuotta sitten. Saamattomuus heillä on kaukana myös kotitöistä. Kun itse on tsempannut itsensä tyhjentämään laiskuuden huipentumassa tiskikonetta pikkukakkosen aikana toivoen, että saisi homman hoitaa rauhassa, niin auttava partio ilmaantuu kyllä paikalle kun tyhjästä. Mutta auttavalle partiolle ei voi olla kuitenkaan vihanen tai torjua heidän apua, kun kummankin katseesta oikein huokuu lause ”älä huoli äiti, me kyllä autetaan” ja se muikea hymy kun hyvästä työstä tulee kiitosta. Siinä on jotain matkittavan arvoista meikäläiselläkin.

Onneksi tätä saamatontakin viikkoa on kruunannut lasten aivan huippu uudet lauseet ja tarumatka Hobittien maailmaan ystävän kanssa. Ja niin ihana kun joulu oli tupaan laittaakin, niin onneksi sain sen kuitenkin siivottua pois jaloista -ei kuitenkaan unohdeta kynttilöitä (ja led-tuikkuja, joita meillä palaa päivisin turvallisuussyistä), niiden sesonki ja tunnelma jatkuu vielä! Eiköhän saamattomuudestakin vielä iloon nousta – ja joskus sitä voisi olla myös ihan vaikka armollinen omalle saamattomalle aikakaudelle. Ei nyt, mutta ehkä sitten vielä joskus! 😉