Tässä vaiheessa elämää kun ruuhkavuodet alkaa ei ennätä kirjoittamaan asioita ylös ja juuri tässä vaiheessa elämää kun ei muista eilistä päivääkään, niin blogin kirjoittaminen olisi enemmän kuin tarpeen, joten yritänpä ryhdistäytyä.
Ryhdistäytyminen ei itseasiassa tunnu vaikealta nyt kun ensimmäinen kuukausi ruuhkavuosien opettelussa on takana. Lapsilla dagis on alkanut ihan loistavasti – hyvä ettei heitä joudu päivän päälle lahjomaan kotia lähtemään. Me kaikki tykätään dagiksesta ja se on tehnyt tästä kaikesta toki huomattavasti helpompaa. Myös minä nautin uusista työtehtävistä, uudesta työympäristöstä ja loistavista työkavereista. Nautin työnteosta ja ikävä kotiarkeen ei ole – ei varmaan meillä kenelläkään.
Ruuhkavuosien huono omatunto, koituu lasten iloiksi, jos mamman tuliaisten määrässä lasketaan. Tarviiko lapset kaikkea, vaan tunteeko äiti tarvetta tehdä sitä sun tätä lasten kanssa?
Kotona ollessa koti oli kuin ”manulle illallinen” päivän päälle. Pyykit pyykätty, siivottu, ruoat tehty ja kaikki järjestyksessä. Nautinnollista ja tästä tinkiminen onkin se mikä aiheuttaa minulle ruuhkavuosien päänvaivan. Ensimmäisen kuukauden ajan podin huonoa omaatuntoa, ikävää ja kaikkea tähän liitännäistä kun huomasin, kuinka vähiin lasten kanssa vietettävä aika karsiintui. Minusta jopa tuntui, että vieraannun heistä kokonaan. Minusta myös tuntui, että en ole oikeutettu laittamaan ruokaa tai siivoamaan töiden päälle vaan minun täytyy hyvittää jokainen erillään oltu hetki rutistuksilla, sylittelyllä jne. Sitten siinä lapsia rutistellessa podin kuitenkin vain huonoa omaatuntoa siitä, kun en ole pyykännyt, kokannut, imuroinut jne. ja moiset tehtäväpinot toki samalla siinä potiessa kasvoi vain kasvamistaan. Minusta tuntui, etten ikinä selviä tästä touhusta ja osaa ollenkaan organisoitua tämmöisissä aikaraameissa – organisoivalle luonteelle tämä oli ihan järkytys. Unitunnit väheni, kun kuurasi menemään lasten mentyä nukkumaan ja sen alkoi kyllä tuntua päivän päälle.
Ruuhkavuosista selviäminen onkin siitä kiinni, kuinka armollinen osaa olla itselleen. Siinä on asia, missä minä en ole koskaan ollut hyvä, kun puhutaan arjen hallinnoimisesta – vaadin aina sen suhteen itseltäni liikoja. Siinäpä minulle opeteltavaa. Nyt olen siinä vaiheessa, että osaan olla suorittamatta ja siedän hetkellisesti murusia lattialla ja annan unelle ja rentoutumiselle sijaa vuorokausissani. Tosin se kostautuu ja aloitan seuraavan päiväni vain tuijotellen niitä murusia ja kiroten, kun en sitten ole mitään tehnyt niiden eteen vieläkään ja siirrän stressini asiasta vain eteenpäin. Mutta hetkellinen sietäminenkin on jo edistysaskel meikälle. Nyt olen kuitenkin tilassa, että tiedän löytäväni tähän vielä keinot – organisoiva luonteeni alkaa löytää tilanteeseen ratkaisuja. Tunteja lisää ei voi taikoa, mutta priorisointi alkaa toimia pikkuhiljaa. Kyllä me taidetaan tästä selvitä – potkitaan dubloja sinne tänne jalkojen alta, kerätään ne sitten kun sen aika on. Pääasia, että saadaan ruokaa tehtyä pöytään, hymyjä arkeen ja voidaan illalla laittaa hyvissä ajoin nukkumaan hyvillään siitä, että tämäkin ilta on sisältänyt hyviä hetkiä, ei pelkkää suorittamista. Siitä muodostuu energiaa, joka lyö seuraavan päivän stressin taloustöiden laiminlyömisesta kuitenkin loppupeleissä vaakalaudalta.
Arki-iltojen iloja on pallon potkiminen ja iltapala ulkona naapurikentällä – ei enää jokapäiväinen itsestään selvyys.
Ystäviä – heitäkin näkee nyt harvemmin ja voin kertoa, että olette jokainen mielessäni ja ehkä entistä enemmän almanakan kanssa treffejä joudutaan sopimaan, mutta tehdään niistä hetkistä entistäkin erityisempiä. Uskallan myös avata nykyään kotimme ovet entistä paremmin kaaoksenkin keskelle, pääasia, että olette vain täällä. Voihan ruuhkavuodet, vielä mie teille näytän, että ette te niin ruuhkaisia ole kuin luulette!
lapsiperheen arki, perhearki, ruuhkavuodet
