Kääk – mun tyttäreni sairastaa. Ensimmäisen kerran – tehopirpanalla ei ole kyllä ollut tähän ikään mennessä kertakaikkisesti mitään. Kaksikon toisella tehojäsenelläkään ei kyllä ole ollut kun mitätöntä lämpöä kerran, yksi korvatulehdus ekan hampaan myötä ja pari kertaa yskää, eli aika onnellisessa asemassa olemme olleet. Nyt kuumetta on reppanalla kuitenkin 39 astetta – ja minä olen pulassa. Minä en sairasta, eikä pappakaan sairasta juuri ikinä. Kuumetta minulla on ollut lapsena viimeksi ja ainoa kiusani on ollut satunnaiset migreenit ja pari heikomman vatsan hetkeä. Tällä asialla en kuitenkaan nyt rehentele, vaan tuon esille minun aivan rehellisen tietämättömyyden tässä asiassa. Ensimmäistä kertaa koen sen negatiivisena asiana. En tiedä sairauksista mitään, miten osaan ketään hoitaakaan? Minulle edes tämä kuume ei ole vain kuume, vaan kuumekin on minulle tauti jota en ole kohdannut ja johon en osaa reagoida. Toisaalta noloa tietämättömyyttä, mutta empä minä koskaan häpeile tietämättömyyttäni esiin tuoda – kyllä on kaukana kaikkitietävä-äiti meikäläisestä. Onneksi siis jaoinkin huoleni sosiaalisessa mediassa ja ainakaan toistaiseksi minua ei ole naurettu pihalle sieltä vaan olen saanut tsemppiä. Kyllä sitä itsekin ajattelee, että kyllähän sitä nyt herranen aika kuumetta pitäisi osata hoitaa, mutta kun ei ole sitä hoitanut edes itseltään, niin mitenpä tuota nyt osaisi ja piste. Mutta tämä sosiaalisen median tuoma apu – nimittäin tiijättekö, että minun serkun kihlattu, joka tekee tämmöistä akuuttia hoitotyötä (ambulansseissa, helikoptereissa, mitä näitä nyt on – jos en osaa kuumetta hoitaa, niin en minä nyt ainakaan osaa näitä terveydenhoitoalan titteleitäkään ;)) laittoi minulle Facebookissa yksityisviestinä ohjeet mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä, kun lapsi sairastaa ja antoi numeronsa mihin soittaa milloin vain jos on kysyttävää. Äitin mieli on nyt levollisempi – onneksi löytyy näin ihania ihmisia, jotka ottavat uusavuttoman huoletkin tosissaan. Mutta kyllä minun täytyy nyt mennä ensiapukurssille- lupaan sen. Haluan itsestäni pikkasen varmemman tekijän näissäkin tilanteissa.
Kielsin veljeä kiusaamasta siskoa, joka on nyt kipeä. Antoivat pusun vielä tähän sinetiksi toisilleen ja ei mennyt kuin pari minuuttia, kun veli oli jälleen siskon päällä painimassa.
Tyttäreni on tosiaan reppana nyt – hän ei ole ollenkaan tyyppiä sylivauva, mutta nyt hän haluaa kyllä olla lähellä. Toisin kun veljensä, joka on yhtä kuin sylivauva. Syleilystä meillä olikin tuplailo pojan kanssa vasta – hän osaa pyytää syliin pääsyä ruotsiksi ja minä jopa ymmärrän sen! 🙂 Vielä on kuitenkin meikällä matkaa tulevien ruotsinkielisen koulun oppilaiden vanhempainiltoihin ymmärryksen suhteen! 🙂 Mutta joo – takaisin reppanaan. Reppana kuitenkin syö tosi hyvin – söi tänään oman lämpimän aterian lisäksi veljensäkin jämät, joten siinä mielessä ollaan kyllä hyvällä mallilla. Vaikka tämäkin ruokaviikko on osoittautunut olemaan melko hanurista, kuten edellisessä postauksessa totesin edeltäjänsäkin sitä olleen. En kylläkään väitä, ettenkö itse olisi todella nirso omia kokkailuja kohtaan, mutta ei tästä kyllä mitään meinaa tulla. Voittajareseptejä ei todellakaan satele, mutta yrittäminen jatkuu. Kuvassa viikon ainoa resepti, jota voisin tehdä toistekin, eli sisarussämpylät. Ottaen huomioon, että teen 2 lämmintä ruokaa päivässä ja jos tämä on ainoa resepti kahden viikon ajalta, jota voin harkita tekeväni uusiksi, niin….onko vika kokissa vai resepteissä siis?
Kahden viikon ainoa onnistuminen - pussaavat sämpylät! Ohje on Myllyn parhaan sisarussämpylöiden ohje: http://www.myllynparas.fi/suomi/reseptit/suolaiset_leivonnaiset/leivat_ja_sampylat/kahden_varin_sisarussampylat/. Näistähän saa siis toki kauniimpiakin, jos muistaa laittaa leseet ja muut härpäkkeet vielä pinnalle - minun muistille se oli jo aivan liikaa.
Mutta edelleenkin reppanasta puheen ollen. Eilen viimeksi ulkoiltiin menemään raikkaassa pakkassäässä ja meidän neitihän ei ihan hirveästi siitä tosiaan pidä, kuten aikaisemmin olen maininnut. Tai sanotaanko, että hän kyllästyy ulkona olemiseen hyvin äkkiä. Mutta punaiset posket ja pakkasen tuoksu tuo niin mukavaa hehkua ihmiseen! Ja minä en usko, että kun hyvin on vaatetta päällä, että ulkoilu sitä flunssaa tuo – ennemminkin vetoisa lastenhuoneen ikkunamme ja kyllähän noita pöpöjä nyt aina liikkuu siellä sun täällä. Tänään ei nyt kuitenkaan ulos lähdetä, joten ulkoilmaihmiset saa nyt väistyä reppanan tieltä ja antaa toisen levätä. Toisaalta tämä on hyvä kokemus minulle äitinä, oppia toimimaan myös tilanteissa, kun lapsella ei ole kaikki hyvin, eikä vain panikoida. Tässä on kyllä todellakin minun yksi heikkokohtani. Mutta toivon, että sitä ei kuitenkaan kovin usein tartte treenata! Niinhän sitä moni sanoo, että kun päiväkotiin pääsee lapset, niin sitten se vasta alkaa. Voihan se näin ollakin, mutta ei se alkanut minullakaan pienenä edes siitä, joten toivotaan, että näitä huolitreenejä ei ikinä tulisi kierteeksi asti ainakaan. Mutta näillä mennään nyt ja toivotaan, että reppana on pian taas oma itsensä.
Terveyttä – terveyttä jälleen kaikille toivotellen!
Äidin tietämättömyys, lapsen sairastaminen, perhe, perhearki, Reseptivinkki
