Kaksosten kasvattama

Olen jälleen tehnyt myös havaintoja, kuinka unohdan yksinkertaisimpiakin asioita tässä lasten kasvatuksesta. Näin kuvan pienestä lapsesta syömässä ruokaansa haarukalla ja tajusin, että hoen joka päivä lapsilleni ”tiedän, että sitä on hankala syödä lusikalla, mutta nyt pitää vain yrittää” ja mielessäni ei ole kertaakaan käynyt haarukka, voitteko kuvitella, lapsipolot. Asia on nyt sitten korjattu. Myös tietyt jokapäiväiset asiat ovat jotenkin niin hankalia minulle. Tähän haluan kertoa ensin alustuksen. Vauva-aikana koin aina piston sydämessäni kun joku sanoi minulle ”että siinähän se kaksi menee missä yksikin”. En koskaan sanonut mitään takaisin, mutta mietin mielessäni (välissä jopa suruissani) että tämä ei saisi siis olla raskaampaa kuin yhdenkään vauvan kanssa. Mä toivon, että kukaan kaksosäiti ei enää ikinä jätä sanomatta takaisin tai mieti asiaa mielessään kuten minä. Kahden vauvan kanssa ei ole mikään samanlaista kuin yhden. Ei niistä kumpikaan ruoki itse itseään tai vaihda omia vaippojaan tai pysty kannattelemaan omaa päätänsä, vaan kaikki tehdään ihan oikeasti tuplana – myös ne yösyötöt ja heräämiset. Ne hetket kun jossain yleisessä vessassa vaihdat vauvojen vaippoja ja toisen vaihdettua mietit mihin hänet laitat ja et voi muuta kuin asettaa vaunukoppaan takaisin, vaikka tietysti vauva haluaisi katsella ympärilleen ja aloittaa tämän takia vastalauseensa, mutta pakkohan sinun on se toinenkin vaihtaa. Astut ulos vessasta ja muut äidit katsoo sinua ja huutavia lapsia säälivästi ja osa jopa tuimasti omat lapset sylissänsä tyytyväisinä katsellen. Osa jopa sanallisesti ilmaisee, että kylläpä teillä kesti. Yrität itsellesi vakuuttaa, että jos voisin kuljettaa samalla tavalla lastani sylissäni täällä kauppakeskuksessa, niin ei nämäkään itkisi, ei minun lapseni ole sen itkuisempia kuin muidenkaan ja kuitenkin tunnet ne katseet ja muistat ne sanat ja kyyneleet nousee silmiisi väkisin. Kotiin mennessä pussailin lapsiani ja itkin, että kyllä teitä rakastetaan ihan samalla tavalla, vaikka äiti ei voikaan teille syliä tarjota aina kuten muiden vauvojen äitit. Ne hetket tekivät ja tekevät vieläkin kipeää. Koskaan en kuitenkaan jättänyt lähtemättä lasten kanssa mihinkään ja siitä olen todella ylpeä itsessäni. Nyt lasten kasvettua olen huomannut asioita, joissa kaksi on jopa helpompi kun yksi ja uskallan näin sanoa ilman yhden lapsen kokemusta. Kyllä se toisen seura on automaattisesti pois äitin helmoissa roikkumiselta ja se yhteinen ilonpito on jotain ainutlaatuista ja tämän haluan, että kaksosten äidit muistavat aina heikkoina hetkinä.  Mutta jos joku kuitenkin tulee mulle sanomaan ne legendaariset sanat ”siinähän se yksi menee missä kaksiksin”, niin toivotan hänet tervetulleeksi hoitamaan kahdelle pottaharjoitukset todistaakseen sanansa. Eli tässä on yksi minulle vaikea jokapäiväinen asia, pottailu. Vaikka tosiaan kokemusta yhdestä lapsesta ei olekaan, niin saadessani yhden istumaan potalle ja toisen karatessa kiljuen samalla omalta potalta liruttelemaan pitkin lattioita potalla istuvan kannustaessa, niin uskon vahvasti sen olevan erilaista. Ja jostain syystä minulle oikea akilleen kantapää – onneksi pappa onkin ottanut asiassa aika hyvin ohjat käsiinsä ja saatetaan sen asiosta joskus saada jopa tuloksia. Toinen asia on tuo jäähyily, mitä on minulle kyllä suositeltu. Jos sitä ilonpitoa on kahden kanssa ihana seurata, niin kyllä siinä kylkiäisenä tulee myös toisen yllyttäminen pahan tekoon ja toisen kiusaaminen. Anteeksi pyydellään ja halitaan ja kohta taas soditaan. Mutta minä en saa aikaiseksi aloitettua mitään jäähypenkkisysteemiä, sillä noitahan saisi roudata sinne koko ajan ja jotenkin minusta tuntuu, että se kävisi niin työlääksi, että äiti itse saisi olla jäähypenkillä hermonsa menettäneenä loppupäivän. Jos jollakin on tähän jotain muuta hyvää systeemiä, niin kuulkaa meitsille saa laittaa vinkkejä! Hymynaamojen keräys tai mitä näitä nyt on, mutta toimiiko ne todella alle 2-vuotiaille kavereille? Minä kun pidän noita liian pieninä ihan kaikkeen, kuten vaikka haarukan käyttöön ;).

2 vastausta

1. mailis sanoo:

   Kiitos Elina! Kirjoituksesta tuli kyllä yllättävän koskettava, varsinkin ottaen huomioon, että minun tarkoitus oli kirjoittaa vain lasten kaupungista ja sitruunapannukakuista 😉 Sitä aina yllättyy itsekin mitä sitä tunteella ajatuksesta toiseen harhailevana loppujen lopuksi kirjoittaakaan :). Tässä toki esille tulee kärjistetysti esimerkki negatiivisista kommenteista – pääsääntöisesti kommentit on ollut kuitenkin positiivista. Mutta meitähän maailmaan mahtuu ja varsinkin epävarma esikoistensa äiti voi kokea pistoksen pienistäkin asioista – mutta onneksi on ystävät ja perhe, jotka nimenomaan sanoo että piutpaut näissä tilanteissa! 🙂 Ja niin sitä on äitinäkin vahvistunut sen myötä.

   Totta, 3-vuotias osaa varmasti jo paremmin ymmärtää syy-seuraussuhteen! Kun minusta suinkin tuntuu, että eikö tämmöinen vajaa 2-vuotias ole nyt aivan liian pieni moiseen – kiitos, tästä sain tukea tälle ajatukselle. Ennätin miettiä jo, että kaikki samanikäiset jäähyilevät ja saavat tarroja ja meillä mennään kuin päättömät kanat 🙂 Puhumallakin saa jo jotain aikaiseksi – ainakin sen, että ”anteeksi” sana ei tulekaan enää kuin apteekin hyllyltä, vaan sitä on alettu panttaamaan suuttumuksen aikana ja ymmärretään, että se on ”kilttiä” , joten kai se on sitten merkityksensä saanut ;). Ja kun meillä tyttö raivostuu, niin hän käy välittömästi repäsemässä velipoikaa hiuksista tai lyömässä – turhautuminen mihin tahansa kostautuu veljelle tai sitten lentää tavarat. Hän saa oikein kunnon kiukkukohtauksen siis, joka on kylläkin sekunneissa sitten myös ohi ja sen jälkeen hän voi mennä veljeään halimaan ja pussailemaan, kun mitään ei olisi tapahtunut. Veljensä taas suuttuessaan alkaa vain itkemään ja kaipaamaan syliä – hän on paljon helpommin puhuttavissa ja ottaa tosiaan vastaan läheisyyttä kiukunkin aikana, kun tyttöä ei saa edes hipaista. Tässä tapauksessa jäähyllä istuisi siis aina vain tyttö ja sekään ei ihan reilua taida olla ;). Toiselle tulee siis tällä hetkellä torut ja toiselle puhutaan kiukku pois. Jos näin jatkuu, niin ehkei se jäähy sitten ole meidän vuodenkaan päästä, jos jäähypenkki on omistettu vain tyttärellemme :). Toivotaan pientä kilpailunhalua kehkeytyvän ja jos vaikka aloittaisivat taistot kiltteys-tarroista 😀 Saahan sitä ainakin toivoa! 🙂 Ja todellakin, tsemppiä meille kaikille! 🙂

2. Elina sanoo:

   Olipa jotenkin koskettava kirjoitus Maiju. Kaikki sympatiat sinulle ja syvä ihmettely niille muille vanhemmille jotka ovat sinua päivitelleet. Onneksi olet vahva nainen joka toivottavasti sanoo piupaut tuommoisille kommenteille!

   Minulla ei ole kaksosia, mutta kaksi lasta on ja kaksi ei todellakaan ole sama kuin yksi, sen olen kyllä huomannut. Saatikka että pitäisi vielä perushoidot hoitaa kahdelle vauvalle samanaikaisesti niin hohhoijaa, siinähän ei vauva-aikana muuta sitten tehdäkään kun syötetään, vaihdetaan vaippaa ja nukutetaan vuoron perään…jos nyt kärjistän hiukan 🙂

   Pottailu on kyllä aikamoista puuhaa. Se ei mediän esikoisen kanssa ottanut onnistuakseen oikein ollenkaan. Kuopuksen kanssa sen sijaan (nyt 14 kk) pottailu aloitettiin kun hän alkoi kiinnostua potasta ja nyt jo päivittäin sinne tehdään isommat ja pienemmät tarpeet. Saa nähdä miten jatkuu…

   Jäähystä. Tämähän on asia, jossa jokaisen pitää tehdä omat päätökset ja kerron vain omista ajatuksistani. Me aloimme jäähyttää esikoista kun hän oli 3v. Jotenkin koin tuolloin, että nyt hän todella ymmärtää syy-seurauksen. Aluksi jäähytimme yleisestä tottelemattomuudesta sekä tietenkin toisten satuttamisesta. Aika pian kuitenkin pelkästään toisten satuttamisesta, sillä halusimme korostaa että toisia ei satuteta. Pienen ihmisen voi olla vaikea erottaa kumpi on tärkeämpi oppi: toista ei satuteta, vai lautasta ei heitetä ruokapöydästä lattialle, jos rangaistus on sama. Meillä siis istutaan jäähyllä nykyäänkin vain ja ainoastaan silloin, kun satuttaa toista. Mutta melkein mieluummin niissä tilanteissa, jos vain tilanne sen sallii, niin mieluummin nykyään pyrin siihen, että otan mieluummin lapsen syliini rauhoittumaan, enkä jätä yksin tunteiden kanssa. Mutta siis, vähän tilanteen mukaan siis 🙂 Kuopuksen jäähyt alkavat todennäköisesti myös vasta lähempänä kolmea ikävuotta, sitä ennen varmasti kielletään, pyydetään anteeksi ja selitetään että halaaminen on paljon mukavampaa kuin lyöminen 🙂 Mutta eihän näihin mitään ohjekirjaa ole. Tarrataulu meillä oli myös esikoisella hetken, mutta hän oli jo 4v silloin. Ihan ok kokemukset siitä. Tsemppiä teille (ja meille).