Tulin juuri meidän monikkoperheet yhdistyksen kokouksesta ja lueskelin kaikenlaisia artikkeleita junamatkan ratoksi. Luin myös artikkelin, jossa kerrottiin, että syli ei saa olla lapselle palkinto. Tämä kiertää sen verran tuolla sosiaalisessa mediassa, että mahtaa ollakin tuttu juttu monelle. Tämä artikkeli nosti vähän karvoja pystyyn ja mietinkin, että miten kenenkään mielestä lasten kasvatus voi olla noin ehdottoman suoraviivaista, että voi todeta, että näin täytyy tehdä – aina ja jokatilanteessa tai sinun lapsellasi sosiaalinen kehittyminen kärsii. Ja kun summaa kaikki yhtä ehdottomat artikkelit yhteen, niin kyllähän kunnon terveen kansalaisen kasvattaminen on täysin mahdoton tehtävä.
Aiheeseen ei mitenkään liittyvä kuva, mutta halusin vain tallentaa muistona omat vanhat pureskellut nuppipalapelini, jotka saivat tänään uudet vielä hieman osaamattomat, mutta kehittyvät käyttäjät.
Tässä artikkelissa jokatapauksessa kerrottiin, että lapsi täytyy aina kiukuissansa nostaa syliin, eikä pyytää ensin rauhoittumaan. Ja jos näin ei toimi, sillä on omat vaikutuksensa lapsen kehitykseen. Jos minulla on ruoka palamassa pohjaan juuri tai olen toiselta lapselta vaippoja vaihtamassa tai mitä nyt ikinä vastaavaa onkaan juuri päällä, kun toinen kiukkulainen tulee syliä pyytämään, niin kyllä mie vain tokasen, että kuulehan kaveri – odotappa hetki ja rauhoitu, niin mamma vapautuu tilanteesta. Ja kun mamma vapautuu, niin saatan olla ottamatta syliin vieläkin ja kysyä lapseltani joka vuoron perään heittäytyy maahan ja tekee vaikka mitä temppuja siinä edessäni, että mikä sinulla on, että nyt et taida itsekään tietää, että pitäisköhän meidän miettiä tätä tilannetta. Yleensä kun alan kyselemään, niin kaveri itsekin hämmästyy sen verran, että miettii hetken ja tulee sitten halaamaan. Mutta toki tilanteen salliessa otan suoraan syliinikin ja totean vain kyselemättä, että kaikki on hyvin. Ja sitten on vielä miljoona muuta eri tapaa miten toimin, tilanteesta riippuen. Johdonmukaisuus ei taida olla toinen nimeni :). Mutta kannatan myös tilanteissa elämistä – ja välillä mennään kyllä heikoilla hetkillä myös sieltä mistä aita on matalin kaikkien osapuolten mukavuuden vuoksi. Jos nyt nimittäin olen kattanut aamiaisen just kun Late Lammas tulee telkkarista, niin kyllä äitikin joustaa omista säännöistä ja sitten syödään ja katsotaan Late samalla loppuun. Vaadinhan minäkin lapsiltani jatkuvasti joustavuutta ja taipumista minun tahtooni ja minun määrittelemiin rytmeihin, niin kyllä tuota joutaa joskus mammakin hölläämään.
Kyllä se on meikäläisenkin tosiaan välillä tunnustettava itselleen, että lapseni eivät ole mitään robotteja tai käskyläisiäni ja eihän se aina huvita syödä, nukkua tai edes leikkiä silloin kun äiti on näin päättänyt, että nyt näin tehdään. Toki koko elämän kestoinen rytmi on helpottanut tätä, mutta eihän se siltikään aina vain huvita – ei se huvita aina äitiäkään. Se on hienoa, että ymmärrän tämän asian – tarvitsisin vain vielä paremmat hermot, jotta toteutuskin olisi aina yhtä herttainen joka tilanteessa, enkä löytäisi itseäni täältä marttyyrinä valittamasta, että taas on saanut kokata koko päivän ja teillä ei sitten vain huvitakaan syödä. Lehmänhermoisilla hetkillä annan marttyyrin väistyä ja ilman sanojen kohinaa lapset saa olla syömättä ja syövät sitten paremmin seuraavalla ruokailukerralla. Joskus annan leipää aterian korvikkeena, joskus en. Tämäkin riippuen siitä, ovatko päättäneet nälkiintyä jo pitempään, useamman ruokailun ajan. Pääasia mielestäni on, että sillä hetkellä kun päikkärit ovat alkamassa tai yöunet, niin jokaisella on hyvä mieli, eikä kenelläkään osapuolella harmita mikään ja nukkumaan käydään ilman itkuja tai äidin omantunnon soimauksia. Toki, eihän tämäkään aina toteudu. Mutta niin ne on päivät ja tilanteet erilaisia ja meikästä ei ole kyllä minkään sortin ehdottomuuksien pitäjäksi, vaan mennään tilanne kerrallaan. En väitä, että tämä olisi hyvä asia. Mutta se on sellainen asia, että meikän ei kannata näitä artikkeleita kovin tosissaan lueskella tai tulos olisi, että minun lapsieni kehitys menee mönkään monessakin asiassa :). Ihan hyviltä kansalaisilta nuo on tähän asti kuitenkin vaikuttaneet.
Lauantai-aamuna heräsin aikaisin leipomaan ja kattamaan herkkuaamiaista etukäteishyvityksenä sille, että olin lähdössä illalla kaupunkiin kaljalle ja matsia katsomaan, niinkuin kunnon äijät yleensä tekevätkin! 🙂 Kiitos vielä ystävälle mukavasti illasta!
Olympialaistyhjiötä potien – kohokohdiksi jäi mieleen Suomen naisten viestihopean tuottama vilpitön aito ilo, oma kiljuminen ja itkuun purskahtaminen kun miehet voitti hiihdossa kultaa ja lapseni olivat tästä ihan järkyttyneitä, että mikä tuolle mammalle nyt tuli ja poika parallakin alkoi ihan alahuuli väpättään huolesta. Ja tietysti se pronssi-ottelu, jonka itseasiassa sain seurata rakkaan ystäväni kanssa kaupungin humussa ja säästin lapsiriepuni alahuulen väpätyksiltä.
kiukuttelu, lapsiperheen arki
