Kaksosten kasvattama

Lasten ensimmäiset joulujuhlat – kyynelvana. En edes ajatellut, että näissä juhlissahan tietysti pillitetään, enkä osannut ottaa asiaa ollenkaan huomioon – onneksi takana olevilla oli nessut mukana. Näin joulusta puheenollen, vahingossa tirautin kyyneleen myös kun katselin lasten tulevia joululahjoja ja olin niin iloinen kun he tulevat ne saamaan. Se oli kyllä vähän ylimääräinen herkkyyskohtaus – kyynelehtiä nyt käytännössä puisten kananmunien, vihannesten ja muiden leikkiruokien puolesta.

Toki kyynelvanoja on myös aukonut kaikki maailman surulliset tapahtumat. Olenkin joutunut tietoisesti lopettamaan tämmöisten uutisten seuraamiset. Kaikkia maailman murheita kun ei voi kantaa niskassaan. On paljon keinoja millä voi tehdä hyvää kauaskantoisesti ja myös kauas maantieteellisesti. Ja hyvää on, että välittää mitä ympärillä tapahtuu pienissäkin asioissa aina, eikä vain sillä hetkellä kun joku uutinen on mielessä. Tänäänkin autoin yhtä mummelia kassalla, kun kassansetä oli vähän tyly mummelia kohtaan ja toisella tuli hirveä hoppu pakata ostoksia. Vastaikään autoin yhden humalaisen pyörällä kaatuneen naisen ostoksineen kotiovelle. Ja sama minä kiroaa junassa, jossa on vapaita paikkoja ja sen puolesta tyytyväisenä levittänyt tavaralastinsa viereiselle penkille, niin eiköhän  joku halua juuri siihen istua kaikista niistä paikoista & myrtsillä naamalla keräilet siinä sitten rojut syliisi. Ja sama turhamainen minä ärsyyntyy kun kaikki kengät kärsii näistä kurakeleistä. Parhaansa voi aina yrittää, mutta ihminen on aina ihminen ja omille pienille purnauksillekin on annettava sijansa.

Suurimmat krokotiilinkyyneleet on tirautettu kyllä meidän viikko sitten viimeiselle matkalle lähteneelle koiralle. Yksi maailman rakastetuin ja rakastavin koira on nyt poissa. Nämä kyyneleet ovatkin varmaan ne tekijät jotka ovat saaneet varsinaiset kyynelkanavat oikein irroittelemaan.

Jos ei omat jokapaikan kyyneleet jo vähän ehkä turhautakin, niin entäpä sitten uhmaikäsen kyyneleet jotka irtoaa nykyään hyvin herkästi pelkästään siitä, että toinen edes lähestyy hänen lelujaan ja näitä kyyneleitä saattelee kyllä myös korvia hivelevä karjuntaitku. Mutta entä sitten kun tämä uhmaikänen kokoaa sen tietyn palapelin ensimmäistä kertaa ilman apuja ja tulee sitä niin maireana esittelemään, niin sitten tirauttaa jälleen äiti? Tämähän on hyvänen aika aivan loputon suo tämä kyynelehtiminen. Kyyneleetkin osaa kulkea oravanpyörässä.

Ja entäpä sitten kun jaat näitä juttuja sosiaalisessa mediassa, niin aina joku kommentoi, että nyt vierähti kyynel – tämä vielä kaikenlisäksi tarttuukin, on se sitten iloa, surua tai liikutusta. Että kyllä tähän maailmaan näitä kyyneliä mahtuu. Ja mitäpä noita peittelemään. Meikällä ne irtoaa herkästi jo pelkästään nauramallakin – siinäkin jälleen turhamaisuus nostaa päätään ja kysyy heti perään, että levisköhän nyt meikit? 😉

Tämmöistä se on tämä elämä. Välillä pittää tehdä myös tekokyyneleitä. Meijän lapset ovat unohtaneet tuon taidon, että miten sitä öisin nukutaan, niin piti tuossa yksi aamu kylmäpusseilla taikoa silmistä kyyneleet pihalle, että sai silmäpussit pikkusen kevennystä 😉

Kovasti jo katseeni siintää tuonne viikon päähän kun paras ystäväni lennähtää Ranskasta tänne – siinä sitä sitten vasta hassuja kyyneleitä vierähtääkin. Sellaisia kyyneleitä, että näyttää kun me tukehduttaisiin niihin kun ääntä ei kuulu, mutta tapahtuu hirvee hytkyminen ja kyynelten valuminen. Se on sitä äänetöntä naurun remakkaa, jota on harjoitettu jo 20 -vuoden ajan yhdessä tuumin.