2 vuotta ja 5 kuukautta oli minun aikani toimia kotiäitinä – siihen vielä 3 kuukautta päälle kotona oloa, kun lapset oli vielä mahassa. Tämä aika ei ole ollut hetkeäkään liikaa, mutta ei myös hetkeäkään liian vähän vaan juuri kuin räätälöity pätkä meikäläiselle. Vuosi sitten en ollut vielä valmis lähtemään töihin ja nyt palasin työelämään intoa puhkuen – kaikki meni siis kuten piti mennäkin. Mutta – tämä arjen aloitus on sitten aivan oma postauksensa, kun ensimmäinen viikko uutta arkea on saatu päätökseen, Nyt mietinkin, että kuinka tämä kotiäiteys muutti minua.
Kuulin nimittäin junassa, kun joku nuorempi likka sanoi kaverilleen, että ”eihän se nyt voi lähteä, sehän on nykyään äiti” ja aloin miettiä, että olenko minäkin samasta syystä nykyään jotenkin syrjitty. Monellahan voi tulla toki ajatus, että kun toisella on nykyään lapsia ja ihan erilainen elämä, niin enpä nyt kutsu häntä tänne illanistujaisiin tai lasilliselle, ei hän nyt varmaan kuitenkaan tule. En väitä, etteikö tässä olisi joutunut useammastakin kutsusta kieltäytymään, kun kotoa irtoaminen on niin erilaista, mutta olen kyllä siinä mielessä onnekkaassa osassa, että kutsut eivät ole lakanneet. Aina kun ajankohta on ollut passeli, niin kyllä täältä iloisin mielin on riennetty yhteen sun toiseen paikkaan aikuisten juttuihin – ajankohdan puolesta vaan useamman palasen tulee nykyään loksahtaa toki kohdalleen, kuin aikaisemmin.
Olin ihan varma kun minusta tuli äiti, että kotiäiteyden myötä minusta kasvaa sellainen ”oikea” äiti, kuten omanikin on, eli seesteinen ja aina niin lempeä. Ei muuten tapahtunut niin. Tunteet näkyvät ja räiskyvät ja temperamentti on edelleen tallessa. Kiukuttelen kuin teini eli saatan edelleen tokasta esimerkiksi papalle tai jopa vanhemmilleni kiukussani, että ”sä et kyllä ymmärrä yhtään mistään mitään, oot niin ärsyttävä”, eli paljon ei ole kehitystä tapahtunut sitten kotona asuttujen teinivuosien ;). Osaan edelleen myös humaltua viinistä ja löytää itseni Alkosta miettimässä ystävien kanssa, että riittääkö se nyt varmasti se kolme pulloa skumppaa vai pitäiskö ottaa vielä neljäs. Huudatan autossa musiikkia mukana hoilottaen ja tiedän edelleen lähes kaikki soitetuimmat biisit. Juon energiajuomaa häpeilemättä ja en häpeä myöskään myöntää, että meidän perhe söi eilen mäkkäriä.
Eli ei – minusta ei tullut seesteistä luomuruokaa laittavaa ja villasukkia kutovaa äitiä, vaikka näin toivoin ja kuvittelin. Liian paljon olisi pitänyt muuttua, eikä ne hormoonitkaan nyt ihmeisiin pysty. Sen sijaan minusta tuli äiti, joka siivoaa ja kokkaa laulaen ja tanssien yhtä komeasti kuin harakka ja tähän lapset ei kiinnitä mitään huomiota, koska heille se on täysin normaalia – ”oikea” äiti. Tämä oikea äiti myös jaksaa naurattaa, pussailla niin paljon, että lapset kyllästyy ja käskee poistumaan paikalta. Tämä oikea äiti jaksaa myös tulistua pienistäkin asioista ja antaa äänensä kuulua, sekä tingata 2-vuotiaiden kanssa loputtomiin aiheesta kuin aiheesta. Tämä oikea äiti peittelee illalla kaksi maailman suloisinta palleroa ”oravanpesään”, kuten oma äitinsäkin teki aina. Tämä oikea äiti rakastaa noita kahta pientä enemmän kuin mitään muuta ja on valmis tekemään heidän eteensä kaiken. Mutta siltikin tämä oikea äiti on edelleen se sama ihminen, kuin ennen äitiyttä ja osaa elää hetkissä riehaantuen myös ystävien ja kumppanin kanssa. Ja kiukutella omille vanhemmille. Tiedän siis mitä odottaa tästä eteenpäin ainakin sen reilun 30-vuotta omilta lapsiltani 😉
Eli antaapa ruuhkavuodet paukkua – me lasten kanssa tiedämme ketä olemme ja uskallamme heittäytyä mukaan – kikatellen ja kiukutellen!
Äitiys, perhe
