Kaksosten kasvattama

Olen häkeltyneen iloinen ihmisistä ympärilläni ja Schleichin eläimistä. Nämä kaksi asiaa tekevät arjesta huomattavasti iloisemman.

Ollessani tässä kotona 2 vuotta 8 kuukautta päätin jossain vaiheessa, että voisin alkaa tavoittelemaan omia työunelmia ja irtisanouduin omasta hyvästä, niin paljon antaneesta työpaikastani. Reilun kaksi kuukautta etsin sitten aktiivisesti töitä ja tiukkaa oli alkuunsa päästä edes haastatteluihin. Sinnillä kuitenkin jatkoin, vaikka hyvin kärsimätön ja lyhytpinnainen ihminen olenkin. Pappa sanoikin, että ei hetkeäkään epäillyt ettenkö töitä löytäisi, mutta kärsivällisyyttäni jaksaa hakea työpaikkoja kun tulosta ei heti samantien synny hän kyllä vähän epäili. Aiheestakin -niin epäilin minäkin, mutta jatkoin välillä vaikka kiukulla 24h sykkeellä avoimia työpaikkoja seuraten. Ja kun näillä työmarkkinoilla ”kiitos hakemuksestasi, hakemuksia saapuikin sen 200 ja valitettavasti valintamme ei nyt kohdistunut sinuun” kahden kuukauden työpaikan metsästys ei ole itseasiassa edes pitkä aika. Mutta nyt kun sain työpaikan, jonka kaikista eniten halusinkin, niin olen ihan hyvilläni, että aikaisemmat yritykset ei onnistunut. Joten tsemppiä kaikille kanssatovereille tässä asiassa – mikäli ovet ei aukea työpaikkoihin tai edes työhaastatteluihin, niin se teille paras vaihtoehto ei ole vielä tullut vastaan, uskokaa pois! Elämällä kyllä tuppaa olemaan hyvää annettavaa, kun rohkeasti ja reippaasti lähtee siitä vaan luomaan sellaisen, joka tekee itsensä onnelliseksi.

Kaikkein häkellyttävintä tässä työtilanteessa oli se, että kun aina yhtä avoimena tietenkin annoin iloni uudesta työpaikasta raikaa myös Facebookissa, niin ihmiset yhtyivät tähän iloon rutkasti onnitellen. Kyllä meni tämäkin kälättäjä ihan hiljaiseksi ja nöyräksi – kyllä sitä vain on osannutkin kohdata hienoja ihmisiä elämässään! Ensimmäisenä kun onnitteluja vaan pulpahteli ajattelin perisuomalaisella vaatimattomuudella, ”että mitä ne nyt tolleen, eihän tässä nyt sen ihmeempää”, mutta sydämessä lämmitti välittömästi ja on kyllä kunnia, että  nämä ihmiset ovat  minun elämässä, sillä he ovat hienoja ihmisiä, jotka myötäelävät toisten iloa vilpittömästi. Vaatimattomuus karisi ja muuttuikin siis kiitollisuudeksi ja kyllähän ilokin tuplaantui ja teki hetkestä entistä erityisemmän! Joten älkää aliarvioiko sosiaalisen median voimaa vaan antakaa ilon ja hyvän olon näkyä ja räiskyä – ystävien ja tuttavien avulla hyväolo taatusti vain tuplaantuu! Ja jos pelkää, että joku alkaa iloa lytätä ja pahoittaa mieltäsi tarkoituksella, niin Facebookissa se on helppo homma painaa ”unfriend” painiketta, sillä mitä hittoja sellaisella ihmisellä tekeepi. Joten ei muuta kuin ilo virtaamaan!

Kyllähän tämä tietysti vaikuttaa kaikkeen – mutta en halua puhua vielä lasten päivähoitoon menosta, se on kuitenkin lähinnä tunneasia minulle. Perusjärjestelyt nyt on hetkessä mietitty tämmöisellä ääripää organisaattorilla. Ja tunneasiaan ei voi valmistautua, joten sitä ei kannata murehtia etukäteen vaan se tuntuu just siltä kun on tuntuakseen siinä hetkessä. Mieluummin puhuisinkin noista Schleichin eläinhahmoista – tiedättehän niitä, joita myydään joka Prismassa ja Cittarissa yksittäisinä? Siis nämä eläimet ovat tehneet meidän lapsista enemmän itsenäisiä leikkijöitä ja tätä kautta myös vanhempien elämän sulostuttajia. Näiden eläimien ansiosta laitan ruoat aika keskeytyksettä. Nämä eläimet ovat saaneet lapseni leikkimään arkipäivisiä tilanteita ”leijona, älä töni”, ”nyt tiikeri halataan”, ”karhu, nyt lähdetään kaupunkiin” jne. ja ai että niitä on ihana kuunnella! Kun kaksi hevosta hävisi reissuilla ja yhdeltä meni jalka poikki oli suru jo jonkinasteinen ihan. Jopa minä meinasin luopua yhdestä periaatepäätöksestäni (ei puhuta siitä kuinka monesta olen jo siis luopunut :)), että leluja ostetaan vain merkkipäivinä tämän surun keskellä. Onneksi surua seurasi minun ja pikkuveljeni laatuaikareissu Tallinnaan ja tuliaisena toki saa tuoda leluja, joten suru selätettiin periaatteita rikkomatta. Mukana oli kuitenkin alan asiantuntijakin, pikkuveljeni vanhoista kyseisistä eläimistä tämä kaikki sai alkunsa.  Mutta näille leluille siis, kiitos ja kunnia meidän perheeltä! Toki näiden lelujen myötä’ ”minun” ja ”ei kavereille” sanat on lisääntyneet, mutta niitä arvoja jo vain joutavatkin pehmittelemään päiväkodissa. Ja kaksosten piti oppia jakamaan pienestä asti – niinpä niin. Oppivat enemmänkin taistelemaan tehokkaammin omien ”oikeuksiensa” puolesta vastujan ollessa hollilla koko ajan.