Terveisiä illan hämärästä, lapset nukkuu ja pappa rilluttelee Turussa kavereiden kanssa – niin, eli kyllä meidän pappakin saa irtiottoja, ei ole pelkästään meikän etuoikeus :). Lasten ja koiran kanssa ulkoiltiin, kylvettiin (ilman koiraa kylläkin tämä osio) ja sitten katsottiin ”mitä tätä tuunaa”. Ennen unia katsottiin vielä mummin & mufan lähettämiä lomakuvia Barbadokselta, jossa ovat tällä hetkellä ja tunsin elämäni vähän pölyttyneeksi. Ihmekään ole, kun aurinko paistaa ja näkyvät pölyt pakottaa heilumaan luutun kanssa koko ajan. Tyttäreni haluaa aina oman luutun ja auttaa, poikani kulkee ison takapuoleni takana minun siivotessa ja odottaa kun vahingossa sillä tönäsen häntä, jotta voi tulla sormea heristämään eteeni ja torumaan ”soo soo mamma”. Mietin myös ääneen, että pitäiskö tuota vielä imuroida vaikka vasta sen kyllä tein ja poikani vastasi ”raurotu mamma”. Tarkoittaa ”rauhotu mamma”, mutta kun ärrä osataan sanoa, niin jo vaines sitä käytetäänkin. En sitten imuroinut, mutta ehkä tämä pölyttyneisyys ei johdukaan pelkästään näkyvästä pölystä.
Lapset ovat jotenkin jo niin liian isoja – pyytävät katsomaan esityksiään huoneeseensa, haluavat keskutella, osaavat leikkiä jne. En ole koskaan aikaisemmin oikeasti tiennyt, että 2-vuotias on jo tuommoinen ihan oikea lapsi, eikä mikään vauva. Jotenkin tämä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja tämä 2-vuoden kriisi on kyllä meikällä melko paha, ensimmäinen ikävuosi ikään kuin kuului asiaan, mutta tämä tuli nyt kyllä liian nopeaa. Koko ajan on vaikeampi ajatella työelämäänkään siirtymistä, mitä pidempään tässä kotona on – toki sekin on väistämättä edessä, mutta sekään ei ole se jännitys mitä kaipaan.
Pari päivää tätä pohtineena, että mitä jännitystä tässä nyt kaipaa, kun kotonakin on ollut oikeasti ihan mukavaa olla lasten kanssa, varsinkin kun heillä on nyt joku supersöpöys helppo vaihe vielä menossa, niin tajusin, että tämä on vain reissu levottomuutta. Eikä sen tarvitse olla mitään isompaa, reissu kylpylään, joku citybreikki, muumimaailma, Lappi, mitä näitä nyt on! Jätetään ne maailman ympäri matkat suosiolla sinne, kun tulot on kotihoidontukea suuremmat, mutta jotain pientä. Sitten ymmärsin, että näitä kaikkea on tulossa, mutta levottomuuden laukaiseekin malttamattomuus. Arjen jännityksen kaipuu onkin siis malttamattomuutta. Jospa nyt vain yrittäisi nauttia päivästä kerrallaan ja antaa sen jännityksen iskeä kun aika on. Ja haaveilu – se on vain hyvästä. Mutta nyt nämä levottomat jalat menee ojennukseen ja haaveet jatkuu unissa. Ehkä vielä käyn kerran kurkkaamassa kuinka suloisia nuo nukkuvat pallerot onkaan ennen unia – se näky mukavasti aina rauhottaa levottomia jalkoja ja antaa tunteen, että kaikki aikanaan, tässä ja nyt on kaikki mitä pitää ollakin tällä hetkellä. Pappa toki puuttuu, mutta huomenna se hänkin sieltä saapuu jännityksiä ideoimaan <3
Haaveilu, lapsiperheen arki, perhe